Ihmeidentekijä - The Wonderworker

Mukaan Eurajoelle olin pakannut Marioiden lisäksi pienen 17x20 cm laudan. Ajattelin, että olisin aloitellut Tytin Antonios Suuren maalaamista ja ehkä piirtää Milenalle Nikolaos Ihmeidentekijää siinä sivussa, molemmat rintakuva -rajauksella. Antonioksesta oli muutama puolikelpo piirroskin mukana, ja Nikolaoksesta pari mallia.

Raumalla piti vaihtaa bussia, ja olimme kurssikaverini Tean kanssa suunnitelleet matkamme niin, että saatoimme viettää pari tuntia turistielämää. Kävelimme vanhassa Raumassa, söimme herkullista salaattia Salilla torin laidalla ja pääsimme käymään Rauman ortodoksisessa kirkossa. Kirkko on pyhitetty Nikolaos ihmeidentekijälle, vaikka en sitä etukäteen tiennytkään. Kun astuin sisään kirkkoon kävelin suoraan analogin luo suudellakseni ikonia, joka sen päällä oli – kas, pyhä Nikolaoshan se siinä! Ajattelin että olenhan matkalla, ja lausuin mielessäni lyhyen rukouksen pyytäen siunausta. Tuntui mukavalta kohdata näin.

Perillä kurssilla työstin päivisin Maria Egyptiläisiä, mutta kun opetus klo 16 loppui, saatoin ruveta piirtämään. Tealla oli mukanaan kiintoisa kirja Novgorodin tabletkoista, pienistä kaksipuoleisista ikoneista, jotka ovat peräisin Pyhän Viisauden katedraalista, 1600-1700 lukujen vaihteen tienoilta. Kirjasta löysin hyvin selkeän kokokuvan Pyhästä Nikolaoksesta. Laskokset ja vaatevaalennokset, kaikki oli samassa paketissa! Jotenkin kävi niin, että aloinkin piirtämään Nikolaosta. Kiitos hyvän mallin oli helppo saada jokainen vaatepoimu kohdalleen. Kun Antti oli ehdottanut, että korvaisin evankeliumikirjan laivalla näin heti mielessäni millainen sen tuli olla. Hyvin pian muotoutui kuva esipaimenesta, joka seisoi kalliolla, meri takanaan ja piti pientä laivaa kädessään.  

Laivan piirsin suoraan mielikuvituksesta – vaikka niin ei pitäisi koskaan tehdä. Antti kuitenkin hyväksyi paattini mukisematta. Jälkikäteen surffailin bysantilaisia laivamalleja ja huomasin että en ollut kovin kaukana totuudesta. Tosin minun laivassani on pronssikautinen takilointi raakapurjeineen, kun Bysantissa suosittiin viistoa latinalaispurjetta. Sitä, millaista takilointia Nikolaoksen elinaikana käytettiin, en ole saanut selville. Jos lukijakunnassa on laivanrakennushistorian tuntijaa, otan mielelläni vastaan neuvoja!

 

Joka tapauksessa piispallani oli hyvä tuuli purjeissa, sillä jo torstaina sain ryhtyä maalaamaan. Torstait ovatkin omistettuja pyhälle Nikolaokselle, sekin tuntui mukavalta. Ortikon Marilla oli viereisessä luokassa myynnissä sopiva 15x20 lauta ilman syvennystä. Marilla oli myös mukanaan pieni kokeilulauta, jossa oli enkelin pää malakiitti/valkoisella taustalla ja platinaisella sädekehällä. Siitä lähti värityssuunnitelmakin mukavasti liikkeelle. Teen kultauksesta oman postausken.

 

Polystavrion tarkoittaa monirististä.

Polystarvrion means "with many crosses".

 

Pari uutta ”temppua” tuli kokeiltua. Piispan polystavrion -felonin ristit kuvataan niin että, kuvio jatkuu katkeamattomana laskoksista huolimatta. Jos väliin osuu omofori tai muu vaatekappale kuvio jatkuu silti sen toisella puolella samassa katkeamattomassa rytmissä. Tämän piirtämisen ja laudalle siirtämisen kanssa tuli hieman tenkkapoo. Toteutin polystavrionin niin, että tein piirrokseen tasaisen ruudukon, jonka siirsin laudalle. Kun vahvistin siirettyjä viivoja, vahvistin vain ne, jotka olivat ristien ääriviivoja. Kuvion jatkumisen samassa rytmissä varmistin siten, että tein pienelle kuultopaperille ristikuviota, ja siirtelemällä lappua pystyin jatkamaan kuviota tasaisesti omforin yli. Tämä oli oma hätäratkaisuni, mutta se toimi ja unohdin kysyä miten tuo yleensä tehdään.

 

Edellisen ikonin kanssa tuli pariin otteeseen ongelmaa siitä, että pienille kasvoille kertyi paljon värikerroksia. Jotkut värit ovat hierrettynäkin melko karkeita ja aiheuttavat röpöisyyttä ikonin pinnassa. Jos sitten kuvan kasvot ovat vain hieman kahden euron kolikkoa suuremmat, tällainen kolmiuloitteisuus on häiritsevää.

Mari oli jo edellisenä vuonna kertonut kokemuksistaan venäläisen ikonimaalarin, Georgi Gashevin kurssilla. Tämä mestari tekee suorastaan luonnottoman siistiä jälkeä, ja Mari paljasti, että yksi mestarin apukeinoista on rapsuttaa kaikki röpelöt pois partakoneen terällä. Pakkohan sitä oli kokeilla! En missään tapauksessa halua, että maalausjälkeni olisi yhtä muovisen kliinistä kuin Gashevilla, mutta koska olen melkoinen sutija, liialliseta siisteydestä tuskin on pelkoa.

Onneksi löytyi lainaterä, ja saatoin krapsuttaa liiat röpelöt pois ennen kuin niistä muodostui vuorijonoja. Terällä käsittely tuntui tekevän värille myös jotakin muuta. Kärkisivellintekniikalla joutuu joskus tekemään useita valokerroksia vuorotellen okralasuurien kanssa ennen kun värikerrokset alkavat ”upota” eli tasoittua ja hohtaa. Nyt kasvot valmistuivat ennätysnopeasti. Joko olen oppinut sutimaan kerroksia sukkelammin, tai partateräkäsitely teki sen, että värikerroksia tarvittiin vähemmän. Tämä taitaa vaatia perusteellisempia kokeiluja!

Palasin hämmästyksekseni kesäkurssilta kotiin, jos ei nyt puolivalmiin, niin ainakin 1/3 valmiin ikonin kanssa. Ilmeisesti pyhä esipaimen oli hypännyt Raumalla kyytiin. Kotona maalasin vielä felonin ristit ja aluspuvun pohjavärin. Sekin tuntui mukavalta, että uskalsin tehdä jotakin ominpäin. Jos teen joka pensselivedon opettajan valvonnassa, olen tuskin sirkuskoiraa kummempi...

When I packed my things for going to Eurajoki for the summer course I also took with me a small 17x20 cm board. I tought I might start painting St Anthony the Great, and perhaps draw sketches for St Nicholas the Wonderworker. I had planned both would be cropped at the chest with hands visible. I had a few tolerable sketches of St Anthony and a couple of models for St Nicholas.

To get to Eurajoki, we first had to take the train to Turku, and catch a bus to Rauma. Tea and I had planned our trip so that we could spend a few hours touristing in Rauma old town before the last bus to Eurajoki. We had a delicious salad at Sali by the market square and were lucky to be able to visit the Orthodox church, it is not open every day.  I did not know in advance that it is consecrated to St Nicholas, but there he was, as if waiting for me on the analog. I said a small prayer - I was after all travelling. It felt somehow good to meet him like this.

At the summer course I worked on my Mary of Egypts in the daytime, but when the lessons ended at 16, and Antti went home, I continued with drawing. Tea had a very interesting book on the Novgorod tablets, small icons from St. Sophia Cathedral in Novgorod, dated to late 15th—early 16th centuries. From the book I found a very clear picture of St Nicholas, and somehow I started to draw it. Soon enough I had a decent skech of him, standing on a cliff with the sea in the background and holding a small ship in his hand. Antti had told me that St Nicholas could have a ship instead of a Gospel, and I immediately saw the way I wanted the ship. Later on I did some googling on byzantine ships, and my ship prooved to be close enough! Well, my ship has bronze-age square rigging, whereas medieval byzantine ships had lateen rig.

However, my bishop seemed to have a fair wind in his sails, because on thursday I was able to start painting. Thursdays are consecrated to St Nicholas, so that might have helped a bit. Mari who was teaching the class next door, had a 15 x 20 board for sale. She also had a small sketch of an angel with malachite/white background and platinum halo - it looked so good I wanted to try the same color combination for my icon. I shall get back to the gilding later.

I learned two new gimmicks during the week. Saint Nicholas is wearing a felon with a "polystavrion" -pattern. The pattern is usually drawn to repeat regardless of any creases or folds in the garment. If there is for example a omofor over it, the pattern continues in the same rythm on the other side. I had to invent a way to make and transfer the pattern to the board. After mulling over the task for a while I made an even grid on the drawing, and transfered it onto the board. When I strengthened the lines on the board, I worked only those lines that were part of the crosses. Then I copied the cross pattern to some tracing paper and moved the paper around to be able to continue the pattern in the same rythm. This was my own solution, it worked, so I forgot to ask how it is usually done.

With my previous icon I sometimes had problems with many layers of color building up 3-dimensionality on the small faces. If you paint a face the size of your fingertip, little ridges or bumps of color are very disturbing. Mari told me about her expierience at a master class with Georgy Gashev, a russian iconographer. This master´s icons are almost unnaturally even, Mari said one his tricks was to use a razor blade to scrach of any exess buildup of color and emulsion of the board. This sounded exiting, of course I had to try it! I do not attempt to obtain such almost clinically neat surfaces Gashev, but with my habit of daubing about, there is no risk of it either...

So I, scrach, scrach, removed all roughness between each layer of color, before there were any mountains of pigment. Treating the surface with the razor seemed to do something else to the color too. Sometimes, when one works with the "dry brush" Cretan style, building up the areas of light is difficult, one has to add quite many layers of light and ochre glaze before the layers really sink into each other and start glowing. Now the face was ready so promptly I could not believe it was true. Either I have learned to paint quicker, or the razor did something to the way the color and emulsion worked, so that less layers were needed. This will absolutely require more experiments!

I returned home with a - if not half ready - at least 1/3 ready icon. At home I did some more paintig, worked the crosses with more color and added the foundation for the robe. It felt great to have the courage to work on my own. If I only do what the teacher tells me, I will be like a circus dog, not a iconograper.

Jordanin tuolla puolen II – On the other side of Jordan II

 

Maria Egyptiläinen ja minä olemme vihdoinkin sinut! Eurajoen kesäkurssi teki tehtävänsä, saimme seurustella päivätolkulla rauhassa ilman häiritsijöitä. Tosin kaikenlaista pikkukommellusta kyllä piisasi loppumetreille saakka. Huomattavasti parempi ote työhön tuli jo kun sain hänen kasvonsa viimeisteltyä – siinä vaiheessa sitä ikäänkuin tietää kenen kanssa on tekemisissä. Mariaa ailkoi jopa hymyilyttää, ja jatkettiin yhdessä matkaa perille asti.

Isä Zosiman lahjoittaman viittaan olin pyytänyt saada maalata nk. vastavärivaalennoksen, mutta siitä tuli aikamoinen susi. Pohjalla oli tumman tiilenpunainen väri, en muista tarkalleen mitä, useamman värin sekoitus joka tapauksessa. Antti käski maalata vaalennokset reftillä, eli mustan ja valkoisen sekoituksella. Minusta se ei ole tiilenpunaisen vastaväri, olin kuvitellut että siihen tarvittaisiin vihreää. Siitä minulla kaiketi meni jo pasmat sekaisin, koska ensimmäisestä valoväristä tuli liian vaalea. Vaikka katastrofi oli jo ilmeinen, maalasin vaatteeseen kakkosvalon. Lopputulos näytti siltä että pyhittäjä-äiti oli verhoutunut ruttaantuneeseen kattopeltiin. Aikamoinen kilvoittelija...

Antti ilmoitti että nyt on skalpelin vuoro laulaa, mutta ehdotin että kokeilisin vielä hillitä pellin kolinaa valkoisella lasuurilla. Epäonnistunutta vastavärivaalennosta ei voi pelastaa lasuurilla, olen kokeillut, oli mestarin tuomio. Vastasin, että pitäähän mun kokeilla kans, en minä sitä muuten tiedä! Saanhan sen raaputettua pois jos lasuuri ei auta!

 

Kaikki keinot ovat hyviä, paitsi huonot, tapasi isoäitini sanoa. Lasuuri nimittäin muutti läkkipellin jäälohkareeksi. Maria parka! Onneksi skalpeli valkaisi viitan alkuperäiseen valkeuteensa, ja hiersin hematiitistä uuden pohjavärin. Vaalennokset tein tällä kertaa mukisematta sinoperista, ja tuli ihan kelpo vaate. 

 Uuuden kameran väriprofiili tekee kepposia, taustan vihreä on luonnossa hillitympi. 

My new camera has a weird colorprofile, that green in the background is not that glaring.

Olin koko ajan ollut siinä hieman masentavassa luulossa, että laikukkaalle okra/jarosiitti -taustalle pitäisi vielä tehdä jotakin. Tausta kuitenkin kelpasi Antille ja Mariat olivat sittenkin aimo askeleen lähempänä valmista! Sädekehät toteutettiin tällä kertaa uurtamalla, ja Marian kehä sai vielä sinisen ja punaisen kajon. Enää tekstit ”pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen” molempiin lautoihin ja olimme perillä, Jordanin takaisessa erämaassa.

I finally got to know Mary of Egypt better! The summer course did it´s job, we had time to socialize undisturbed for days. Of course there was a few small entangelments, but they were all sorted out somehow. I got a much better touch as soon as I had done the details of her face - when you get that far you kind of know who you are dealing with. Mary started smiling at me, and we continued our jouney together.

I had planned to paint the robe Father Zosima gave with light in complementary colors. You sometimes see this kind of treatment of the light in textiles. It makes the fabric look as it was shifting in the light. My first try on this technique was, however, a total failure. The ground color was a kind of reddish brown, consisting of I forget what, a mix of many pigments anyhow. I understood - or misunderstood - Anttis instructions that I was supposed to paint the first light with reft (mixture of black and withe). I do not think reft is a complementary color to the earthy red I was dealing with, I had been under the impression we were going to use green. I felt quite confused and ended up making the first layer of light too light. I went on with second light even if the catastrophy was obvious. The result looked as if St Mary would have been wearing corrugated iron. Quite an ascetic!

Antti asked me to take my scalpel and scrape it all of. I suggested I could try if a glaze of withe would calm down the thing. Oh no, said Antti, it won´t, belive me, I´ve tried that! Yes, I answered, and if I try it too, I will remember it.

My grandmother used to say: If it works, it´s a good trick! Well, this was not - the glaze made the robe look like it was cut from ice. Poor Mary! Fortunatley the scalpel bleaced the robe to it´s original brightness, and I ground a new base color of hematite. The light was painted with cinnabar, and it became quite a decent robe.

I had been under the dissapointing impression that I would still have to do something about the ochre-jarosite background, but Antti proved to be happy with it. My Marys were much closer to be ready than I had tought. The halos I made by scouring the circles into the ground and Mary´s halo got a blue-orange shadow. Then there was just the lettering left and we at our destination: In the deserts on the other side of river Jordan.