tiistai 5. helmikuuta 2013

Mukavuusalueen ulkopuolelle - Outside my comfort zone

No niin, nyt on taas uutta työn alla. Pienempi kummityttö ja toisen kummitytön äiti saavat ennen pitkää omat ikonit. Laudoilla pyristelee kaksi vastahakoista pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläistä. Tai pikemminkin, se olen minä, joka olen vastakarvaan. Sommitteluun kuuluu Marian lisäksi hänen leijonansa, vähän erämaan kallioita ja oikeassa yläkulmassa pikkuinen Jumalanäiti Kristuslapsi sylissään. Kaikki on siis kovin, kovin pientä ja erilaista verrattuna tähän mennessä maalaamiini puolivartalokuviin. Olo on epämukava, kun olen taas täysin opettajan talutettavana. Luulin jo oppineeni jotakin, mutta nyt tuntuu että saan aloittaa nollasta!

 

Tähän mennessä maalaamani pyhät ovat tavalla tai toisella tulleet läheisiksi. Maalaamisen aikana kontakti on ollut hyvin selvä ja se on tuntunut hyvältä. Maria Egyptiläinen puolestaan on pyhä, jota monella tapaa vierastan. Minua aina hieman epäilyttää, että hän pikemminkin oli olosuhteiden uhri, kuin suuri syntinen. Hänen paaston riuduttama olemuksensa on hieman pelottava. Askeesi ei taida kuulua vahvoihin puoliini. Entä mitä se erämaa-äitiys oikein on? Oma elämä ja kotiäitiys on niin kovin kaukana erämaakilvoittelusta. Vaikka toisinaan tuntuukin, että yksin olo olisi ihanaa, ei kokopäiväinen erakon elämä ole minua varten.

Leijonaa piirsin Lauri-kissan muistolle 
The lion is to the memory of Lauri the cat.

Suuren paaston alkuun on alle viikko. Kilvoittelun ja rukouksen tulisi olla minunkin elämäni keskipisteessä. Helppo juttu sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Vähintä mitä voin tehdä on häätää oma ajattelu taka-alalle, lukea jälleen isä Serafimin Tie ylösnoudemukseen huolella ja yrittää ottaa vähän nöyrempi suhde tähän maaalaamiseen. Ehkä Pyhittäjä-äiti Maria sitten tulee puolitiehen vastaan?


Now I have new works going on. My younger goddaughter and a friend of mine will sooner or later have icons with their own saint. I have two most reluctant mother Marys of Egypt on the boards. Or, to be honest, it is me who is reluctant. The composition includes Mary, her lion, some desert rocks and a little Theotokos with a tiny Christ in her lap in the upper right corner. Everything is so very, very small and different compared to anything I painted before. I feel most uncomfortable as I am again totally dependent on the teacher. I thought I had learned a few things, but now it is as if I was starting again from zero!

Mother Mary of Egypt is a saint I somehow shun. I always suspect she was more a victim than a great sinner. I find her almost anorectic being daunting. Asceticism is definitely not my strength. Being a desert mother, what does it mean? My own life at home with my kids is so very far from that. Even if I sometimes long to be alone, the life of a full time hermit is not for me.

There is less than a week before the great lent begins. Fasting and prayer should be in the center of my life too. It is so easy to say, but so difficult to carry out. The least I can do about this is push my own thoughts aside, re-read father Serafim´s book Tie ylösnousemukseen (The Road to resurrection) and try to find a bit more humble attitude to painting. Maybe mother Mary will help me?



3 kommenttia:

enkulin käsityöt kirjoitti...

Olet kyllä todella taitava

Liisa kirjoitti...

Luin tarkkaan, koska täällä omissa kuvioissani mietin niin samanlaisia asioita. Tuo oma tahto. Tänä talvena ei juuri mikään ole mennyt niinkuin olisin itse toivonut tai kuvitellut. Niin on ollut monesti ennenkin, mutta nyt ehkä pehmittelyä pn tapahtunut riittävästi, niin että alan nähdä jotain siitä siunauksesta mitä sisältyy siihen kun ei vain suju oman tahdon mukaan. Aavistelen että tarjolla on jotain paljon parempaa.

On hyvä että on näitä konkreettisia kamppailukumppaneita, niinkuin äiti Maria - minulle muuten äiti Maria Pariisilainen on ihan yhtä vaikea hahmo - joiden kanssa painiskellessa itsekin selkiytyy. Voi olla että tämä juuri on yksi keino jolla pyhät auttavat. Vaikka olisi tosi mukavaa olla vain passiivinen vastaanottaja, jonka ei tarvitse kitua ristiriitaisten ajatustensa kanssa.

Onnea työhön!

katakos kirjoitti...

Kiitos Enkuli, kuten tekstistä kävi ilmi, se ei riitä. Pitää tapahtua korvien välissä ja sydämessä.


Liisa, pyhät laittaa kyllä ihmisen hommiin, jos vaan antautuu vietäväksi. Se metka puoli tässä onkin, että ottaa päähän, mutta on kuitenkin luottavainen olo.