Kesäkurssin loppuspurtti

Torstaina väri- ja vaalennuskerroksia alettiin lisätä ikoniin kiihtyvällä tempolla. Antti kävi tekemässä sädekehän ääriviivan ympyräpiirtimellä. Sellainen pitänee hankkia, oli sen verran vekkuli väline, että sen käyttöä täytyy harjoitella. Väline on kuin harppi, jonka piirtävä pää muistuttaa perinteistä kastettavaa mustekynää. Plurauttaa siis väriä vääriin paikkoihin, kun sille päälle sattuu. Ruuvilla voi säätää viivan leveyttä. Kärki kastetaan väriin ja kahden kärjen väliin jää pari tippaa väriä. Muistan että isoäidin posliinimaalaustarpeisiin kuului sellainen, minne lie joutunut. Lapsena leikin sillä, enkä saanut tolkkua miten sitä on tarkoitus käyttää. Arkkitehtien varustukseen ympyräpiirrin on myös kuulunut, vaan ei enää, kun tekevät kaiken tietokoneella.

Antti piirtää ympyrää, piirrin on vähän suhrinut (oikealla)

Kurssilaisten ikonit alkoivat jännittävällä tavalla näyttää todella erilaisilta, vaikka esipiirros ja värisekoitukset olivat useimmilla samat. Jopa ilmeet olivat hyvin eri oloisia. Kasvojen valennuskerroksiin ryhtyminen hirvitti aluksi, mutta kun katsoi mallikuvia tuli kohtalaisen luottavainen olo. Vihreän taustan epätasaisuuksista en pitänyt ollenkaan, mutta työ ikääkuin vieri eteenpäin, eikä niiden kanssa sipertämiseen ollut enää aikaa. Antti suhasi ympäri luokkaa ja jakoi värisekoitus-tilkkasia sellaisella tempolla että heikompia hirvitti. Tämän monimutkaisempaa opetushommaa on muuten vaikea kuvitella, kaikki lahgat käsissä ja kaikki pallot ilmassa. Opettajalla on myös vatsuu siitä että syntyy sitä mitä pitikin. Ehkä 10 aloitelevaa kutojaa, ja loimien laitto puihin olisi vaativuusasteeltaan samaa luokkaa? No, jaa, 7 teiniä pilkkopimeässä komerossa ja valotettujen mustavalkofilmien laitto kehityspurkkiin oli kyllä kans niitä opettajauran herkkuhetkiä.

Tähän jäin kun torstaina oli aika lopettaa.

Torstai-iltapäivästä ajattlin, että ok, tämähän jää selvästi ihan kesken. Ei se mitään, joskus mahdun ja ehdin johonkin ryhmään tekemään sen valmiiksi. Tilanne ei edes harmittanut, sillä Antti oli varoittanut että kaikki eivä ehkä saa työtä valmiiksi. Kasvojen vaalennukset oli tehty ja Antti on lisännyt niiden päälle punertavan lasuurin. Jumalanäidin ilme oli rauhallinen, mutta vasen suupieli nyki - näytti siltä että kohta häntä alkaa naurattaa. (Ai, sä maalaat mua? Ihan kiva, antaa menä vaan!) Koko kurssi puski töitä kovalla tahdilla kunnes oli aika lähteä luterilaiseen palvelukseen Punavuoreen, Agricolan kirkolle.

Suomen luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen jälkeen en ole juurikaan käynyt sikäläisissä palveluksissa, ja vesper olikin tunnelmallinen yllätys, eikä oikeastaan kovin kaukana edellisen illan katolisesta palveluksesta - ainakaan ortodoksisen maallikon näkökulmasta. Palveluksen jälkeen pastori Henri Järvinen kertoi luterilaisen kirkon kuvasuhteesta laajemminkin, ja pahoitteli ettei hänen tästä aiheesta väitellyt kaverinsa ollut päässyt paikalle. Puhe sivusi mm. Tyrvään kirkon maalauksia ja Tuomas-messua. Tällä kertaa syntyi jopa hieman keskustelua, ja tilaisuus oli kaikin puolin kiintoisa. Mietiskelin sitä miten uusissa luterilaisissa kirkoissa näkee toisinaan Kristusta esittäviä taideteoksia, joista puuttuu kasvot. On nenä, hiukset ja parta, mutta muut kasvonpiirteet puuttuvat. Ilmiö on melko tavallinen. Mistähän siinä on kysymys?

Antti näyttää (vauhdikkaasti) miten aluspuvun vaalennosta tehdään.

Perjantai-aamuna oli vuorossa maalata mm. ikonien tekstit ja Jumalansynnyttäjän maforin tähdet, vaatteiden vaalennokset, sekä kasvojen yksityiskohdat ja elävöittämisviivat. Vaikka olin varautunut mestari-oppipoika -tyyppiseen opetukseen, tuli hieman yllätyksenä kun Antti parilla ripeällä pensselivedolla teki ikonin silmien yksityiskohdat. Sen verran ehdin lausua väliin, että saisko vähän isommat pupillit kuin teit tuolle Susannan ikonille? Sain myös luvan varovasti tummentaa iiristen ruskeaa oikealta, silmänvalkuaisen vastkkaiselta puolelta. Ennen kuin oikein tajusinkaan, ikoni oli kutakuinkin valmis! Olin täysin varautunut omaan mokailuun tässä työvaiheessa ja siihen että saattaisin tulla kurssilta kotiin mukanani jotakin, josta rivakalla hionnalla saisi tukevan pannunalusen. Olin ihan pöllämystynyt, hieman kuin olisi ollut raskaana ja joku muu hoitanut synnytyksen.

Sitten olikin aika siivota luokka ja keittiö. Palautekeskustelu jäi harmillisesti liian vähälle, sillä Antin piti ehtiä Raumalle lähtevään bussiin. Siihen tulee varmasti myöhemmin joku sopiva tilaisuus. Sitäpaitsi, taisin nyt jäädä ihan käytännön koukkuun, sillä tätä ikonia ei koskaan käytetä yksinään, vaan se on deisis-ryhmän osa - sen kuuluu olla yhdessä Kristuksen ja Johannes Edelläkävijän kanssa!

Ikoniltahan tuo näyttää...
Kunnia Jumalalle ja kiitokset kaikille mukavasta kurssista!

Kurssin järjesti Suomen ekumeeninen neuvosto ja Taidemaalariliitto.
The course was arranged by the Finnish Ecumenical council and the Finnish Painters Union.

Pompeijn punaista ja muita uusia ystäviä

Toisen kurssipäivän aamuna oli ensin Iljan päivän praasniekkaliturgia hautausmaalla. Yllätysbonuksena ei-ortodoksiset kurssilaiset pääsivät kokemaan piispallista loistoa, mirhavoitelun ja lukijaksi vihkimisen. Palveluksen kielet olivat ainakin suomi, slaavi ja viro, kuorojakin oli kaksin kappalein. Oli mukava päästä mukaan juhlimaan, mutta keskittymistä nakersi maalaamisen hinku. Mellunmäessä odottava ikonilauta häivähteli silmissä, kunnes aloin nähdä ikonimaisia neniä, suita ja silmiä sekä seurakunnassa että papistossa.

Kun lopulta pääsimme maalaamaan ensimmäinen työvaihe oli tummentaa kasvot ja mafori-hunnun alla oleva "pipo". Vihertävän ruskean värisekoituksen nimi on sankir, joka tulee kreikan kielen lihaa tarkoittavasta sanasta. Millaista lihaa siellä Kreikassa oikein syödään...?

Väri pitää sivellä kellotaulu-periaatteella, seurava kerros aina piirun verran eri kulmaan. Se oli julmetun vaikeaa. Värialueen reunoihin yritti koko ajan jäädä vaaleampi "irvistys", eikä pinta halunnut millään tulla tasaiseksi. Muutaman värikerroksen jälkeen Jumalansynnyttäjälle oli ilmaantunut paha akne, tai allerginen kapi. Pari lisäkerrosta tasoitti iho-oireet, mutta kasvoissa kulki tumma rantu toisesta poskesta nenän ja silmän yli.

Tässä vaiheessa olin melko varma että pian pestään väriä pois, mutta koska Anttia ei tuntunut huolestuttavan, laitoin aivot narikkaan ja jatkoin sutimista.

Seurasi hieman helpompi vaihe, jossa siveltiin maforin päälle hyvin tasainen kerros pompeijn punaista. Pigmentti oli hyvin peittävä ja työ sujui kuin tanssi. Pohdiskelin väripigmenttien aistillisia nimiä. Pompeijn punainen sanana tuo mieleen villa dei Misterin seinämaalaukset, laavan, hehkuvan kuumuuden. Ultra mariini - olisiko suomeksi erittän merellinen? Umbra? Sehän kuullostaa juuri siltä miltä näyttääkin, tumma, raskas, ystävällinen.

Sitten työskentelyyn tuli jälleen takapakkia aluspuvun ja pipon sinisen kanssa. Mikään määrä värikerroksia ei tuntunut riittävän tekemään pintoja sinisiksi. Mietin että ilmeisesti mafori olisi villakangasta ja alusvitta silkkiä tai pellavaa, se selittäisi miksi ne pitää maalata niin erillaisesti käyttäytyvillä pigmenteillä.

Maforin reuna on maalattu, taustalle sivelty muutama kerros kellan-harmaan-vihreää ja sinisiä kerroksia on lisätty.

Sädekehää on vaalennettu (se oli taas helpompaa), sinisiä on syvennetty ja kasvonpiirteet on piirretty uudelleen punaisella.

Tähän jäin kolmannen kurssipäivän päättyessä. Ulkoreunaa on tummennettu ja ääriviivat on piirretty sinisellä. Näyttää taas lohdullisemmalta, mutta huomenna pitää alkaa rakentaa kasvoille muotoa.

Iltapäivällä kävimme entisessä Ekumeenisessa keskuksessa ja osallistumassa karmeliittanunnien rauhalliseen vesperiin Espoon Myllyjärvellä. Ekumeeninen keskus on tuttu paikka yli 30 vuoden takaa. Kävin silloin ystäväni kanssa ratsastamassa isä Robertin hevosilla. Muistan hämärästi harmaapartaisen miehen ja hänen rauhalliset hevosensa, Melek ja Lenko.

Ikonimaalari Ulla Vaajakallio esitteli keskuksen maalauksia ja kertoi suomalaisen ikonimaalauksen kehitysvaiheista omin silmin nähtynä, mikä taas olikin uusi näkökulma. Ekumeenisen keskuksen kirkko oli minulle jonkinlainen shokki. Pölyä nurkissa, hämähäkinseittiä ikkunoissa ja rakennuksessa leijaileva käyttämättömän kesämökin murheellinen haju. Oli hyvin vaikea yrittää nähdä paikka sellaisena kuin se oli ollut silloin kun seinämaalauksia tehtiin ja palveluksia toimitettiin. Keskuksen toiminta loppui kun isä Robert kuoli vuonna 2005.

Lopuksi siirryimme Jumalanäidin karmeliittaluostariin, sisar Claire Marie puhui lyhyesti katolisen kirkon suhteesta ikoneihin ja osallistuimme rauhalliseen vesperiin. Sisaren lyhyt puhe jäi hieman minulle hieman hämäräksi, ehkä osittain kielivaikeuksien vuoksi. Niin, katolinenkin kirkko kunnioittaa ikoneja, se tuli selväksi. Ei kai sitä nykyään ekumenian nimissä kokoontuneelle porukalle voi muuta sanoakaan? Vesper tuntui hyvältä ja rukous nuosi korkeuksiin.

Kesäkurssilla

No niin, vihdoinkin otin härkää sarvista ja hankkiuduin ikonimaalauskurssille. Pitkään hirvitti, että en osaisi suhtautua oikein, olisin väärällä tavalla kunnianhimoinen tai ties mitä. Sitten kun olin jo päättänyt sittenkin kokeilla - sillä maalaaminen kutkutti niin vietävästi - tuli eteen kaikenlaisia vastuksia, kuten raskauksia, synnytyksiä, korvatulehduskierteitä ja muuta pientä häslinkiä. Nyt kun Riikokin on jo 2,5 v saatoin ilman liian suuria tunnontuskia järjestää koko sakin Tommin kera anopin mökille. Ensimmäinen kurssipäivä oli melko työntäyteinen, joten tässä pikaisesti läjä kuvia.

Esipiirros ja kuultopaperi josta kuva siirretään ikonilaudalle.

Lähdettiin liikkeelle valmiista piirroksesta. Valittavana oli Kristus, Jumalansynnyttäjä ja Johannes edelläkävijä. Kristuksella oli outo leuka, Johanneksella parrassa ja hiuksissa hirmuisesti piperrettävää, mutta Maria oli tutun oloinen, sellainen että olisin saattanut piirtää hänet itse (jos osaisin).

Kuultopaperin taakse hierrettiin punaista ja paperi kiinnitettiin laudalle. Piirros siirrettiin piirtämällä viivat uudelleen kuulakärkikynällä.

Piirrosviivoja on vahvistettu umbralla ja emulsiolla, jotta ne eivät pyyhkiytyisi pois. Koko laudalle on sivelty monta ohutta kerrosta keltaokraa eri suuntiin. Terävöitin valokuvaa rankasti, jotta okran sivellinviivat näkyisivät.

I finally got myself on a icon painting course. Here are some of the first stages.