Pompeijn punaista ja muita uusia ystäviä

Toisen kurssipäivän aamuna oli ensin Iljan päivän praasniekkaliturgia hautausmaalla. Yllätysbonuksena ei-ortodoksiset kurssilaiset pääsivät kokemaan piispallista loistoa, mirhavoitelun ja lukijaksi vihkimisen. Palveluksen kielet olivat ainakin suomi, slaavi ja viro, kuorojakin oli kaksin kappalein. Oli mukava päästä mukaan juhlimaan, mutta keskittymistä nakersi maalaamisen hinku. Mellunmäessä odottava ikonilauta häivähteli silmissä, kunnes aloin nähdä ikonimaisia neniä, suita ja silmiä sekä seurakunnassa että papistossa.

Kun lopulta pääsimme maalaamaan ensimmäinen työvaihe oli tummentaa kasvot ja mafori-hunnun alla oleva "pipo". Vihertävän ruskean värisekoituksen nimi on sankir, joka tulee kreikan kielen lihaa tarkoittavasta sanasta. Millaista lihaa siellä Kreikassa oikein syödään...?

Väri pitää sivellä kellotaulu-periaatteella, seurava kerros aina piirun verran eri kulmaan. Se oli julmetun vaikeaa. Värialueen reunoihin yritti koko ajan jäädä vaaleampi "irvistys", eikä pinta halunnut millään tulla tasaiseksi. Muutaman värikerroksen jälkeen Jumalansynnyttäjälle oli ilmaantunut paha akne, tai allerginen kapi. Pari lisäkerrosta tasoitti iho-oireet, mutta kasvoissa kulki tumma rantu toisesta poskesta nenän ja silmän yli.

Tässä vaiheessa olin melko varma että pian pestään väriä pois, mutta koska Anttia ei tuntunut huolestuttavan, laitoin aivot narikkaan ja jatkoin sutimista.

Seurasi hieman helpompi vaihe, jossa siveltiin maforin päälle hyvin tasainen kerros pompeijn punaista. Pigmentti oli hyvin peittävä ja työ sujui kuin tanssi. Pohdiskelin väripigmenttien aistillisia nimiä. Pompeijn punainen sanana tuo mieleen villa dei Misterin seinämaalaukset, laavan, hehkuvan kuumuuden. Ultra mariini - olisiko suomeksi erittän merellinen? Umbra? Sehän kuullostaa juuri siltä miltä näyttääkin, tumma, raskas, ystävällinen.

Sitten työskentelyyn tuli jälleen takapakkia aluspuvun ja pipon sinisen kanssa. Mikään määrä värikerroksia ei tuntunut riittävän tekemään pintoja sinisiksi. Mietin että ilmeisesti mafori olisi villakangasta ja alusvitta silkkiä tai pellavaa, se selittäisi miksi ne pitää maalata niin erillaisesti käyttäytyvillä pigmenteillä.

Maforin reuna on maalattu, taustalle sivelty muutama kerros kellan-harmaan-vihreää ja sinisiä kerroksia on lisätty.

Sädekehää on vaalennettu (se oli taas helpompaa), sinisiä on syvennetty ja kasvonpiirteet on piirretty uudelleen punaisella.

Tähän jäin kolmannen kurssipäivän päättyessä. Ulkoreunaa on tummennettu ja ääriviivat on piirretty sinisellä. Näyttää taas lohdullisemmalta, mutta huomenna pitää alkaa rakentaa kasvoille muotoa.

Iltapäivällä kävimme entisessä Ekumeenisessa keskuksessa ja osallistumassa karmeliittanunnien rauhalliseen vesperiin Espoon Myllyjärvellä. Ekumeeninen keskus on tuttu paikka yli 30 vuoden takaa. Kävin silloin ystäväni kanssa ratsastamassa isä Robertin hevosilla. Muistan hämärästi harmaapartaisen miehen ja hänen rauhalliset hevosensa, Melek ja Lenko.

Ikonimaalari Ulla Vaajakallio esitteli keskuksen maalauksia ja kertoi suomalaisen ikonimaalauksen kehitysvaiheista omin silmin nähtynä, mikä taas olikin uusi näkökulma. Ekumeenisen keskuksen kirkko oli minulle jonkinlainen shokki. Pölyä nurkissa, hämähäkinseittiä ikkunoissa ja rakennuksessa leijaileva käyttämättömän kesämökin murheellinen haju. Oli hyvin vaikea yrittää nähdä paikka sellaisena kuin se oli ollut silloin kun seinämaalauksia tehtiin ja palveluksia toimitettiin. Keskuksen toiminta loppui kun isä Robert kuoli vuonna 2005.

Lopuksi siirryimme Jumalanäidin karmeliittaluostariin, sisar Claire Marie puhui lyhyesti katolisen kirkon suhteesta ikoneihin ja osallistuimme rauhalliseen vesperiin. Sisaren lyhyt puhe jäi hieman minulle hieman hämäräksi, ehkä osittain kielivaikeuksien vuoksi. Niin, katolinenkin kirkko kunnioittaa ikoneja, se tuli selväksi. Ei kai sitä nykyään ekumenian nimissä kokoontuneelle porukalle voi muuta sanoakaan? Vesper tuntui hyvältä ja rukous nuosi korkeuksiin.